Milja Kaunisto: Synnintekijä

Edelliset suomalaiset esikoiskirjat, joista pidin niin tarinan kuin kielen puolesta, olivat Tuomas Vimman Helsinki 12 ja Riikka Pulkkisen Raja, joten seuraavaa yhtä hyvää – joskin eri tavalla – lukukokemusta jouduin odottelemaan lähes kahdeksan vuotta. Esikoiskirjat millään kielellä eivät tosin ole se kirjallisuuden laji, jota luen kovin mielelläni, ellen sitten ole tuttu kirjailijan myöhemmän – ja yleensä paremman – tuotannon kanssa. Kauniston esikoinen oli siis iloinen yllätys.

Kun Olavi Maununpoika, vastavihitty pappi ja Turun piispa Maunu Tavastin ottopoika, lähestyy Pariisia, hän haistaa ensimmäiseksi kaupungin löyhkän. On vuosi 1425, sydäntalvi, ja Itämaan kirkasotsaiselle nuorukaiselle avautuu uusi maailma houkutuksineen ja hirvittävyyksineen. Sorbonnen yliopiston oppilaana hän muuntaa nimensä komeaan latinankieliseen asuun, hänestä tulee Olaus Magnus. Olauksen huomio kiinnittyy Sorbonnen kirkkaimpaan älyyn, Miracle de Servièresiin, ja he ystävystyvät. Kesä maaseudulla on löytöretki yltäkylläisyyteen ja kiellettyyn intohimoon. — (Goodreads)

 

1400-luvulla elänyt Olavi Maununpoika on historiallinen henkilö, jonka oppivuosista Sorbonnen yliopistossa Kaunisto kirjoittaa kuvitteellista mutta uskottavaa tarinaa. Papiksi aikova hurskas nuorukainen näkee Pariisin iljettävänä paheiden pesänä, jonka keskellä on turvapaikka, viisaiden opettajien ja kirkasotsaisten tulevien uskonmiesten tyyssija… paitsi että.

Teoksen vahvuus on ehdottomasti se, miten Kaunisto käyttää kieltä keskiaikaisen tunnelman ja nuotin luomiseen. Hänen Pariisinsa vilisee huoripukkeja, pahalaisia ja persauksia, kaikenlaisia synnintekijöitä, mutta kirjailija ei kavahda kuvailla niitä eikä Olavin ja hänen tovereidensa ensivaikutelmia Pariisin esikaupunkialueiden hajusta, joka on tiivistetysti sanottuna kuin Paholaisen peräreikä.

Tällainen inhorealismi kotimaisessa kirjallisuudessa tuntuu mukavan tuoreelta runollisten ja kauniskielisten teosten jälkeen – ei enää kaihoisia katseita ja tienvarsia, jotka ovat kuin impressionistisesta maalauksesta, vaan pistäviä siansilmiä ja omassa ulosteessaan istuvia kerjäläisiä! Hurraa!

Kertomuksena Synnintekijä alkaa vahvasti, mutta sen Suuren-Ja-Ei-Niin-Yllättävän juonenkäänteen jälkeen menettää suuntansa ja alkaa hapuilla; suunta on selkeästi kohti jatko-osaa. (Kaunisto onkin ilmoittanut aikovansa kirjoittaa lisää Olavi Maununpojan elämästä.) Juonta sen suuremmin kuvaamatta voin kertoa, että niinhän siinä käy, viaton pappisopiskelija löytää ranskanmatkallaan synnin ja hedonismin ilot, mikä johtaa pieneen uskonkriisiin.

Synnintekijä imaisi mukaansa ensimmäiseltä sivulta lähtien juuri Kauniston ajoittain paatoksellisen (mikä luettakoon päähenkilön viaksi, ei kirjailijan) mutta rikkaan ja horjumatta yhtenäisen kielen takia. Vaikka miljöö tai Olavi Maununpoika henkilönä eivät erityisemmin kiinnostaisi, pelkästään upeasti tarkoitukseensa valjastetun suomen kielen vuoksi Kauniston esikoiselle on uhrattava muutama tunti auringossa.


Aiempi versio artikkelista julkaistu 6.11.2013 osoitteessa ishamaeli.wordpress.com.

Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *